Kirsi
Rekous-blogista muisti minua jokin aika sitten tällä haasteellisella tunnustuksella. Kiitos siitä!
Eteenpäin en tätä enää laita, mutta seitsemän asiaa itsestäni voin paljastaa.
1. Minulla on aivan onnettoman huono muisti. Ja tämän tunnustuksen saadessani muistin, että olin unohtanut mainita aiemmasta, jo kauan aikaa sitten saadusta Betty Boop-kuvaisesta tunnustuksesta. Kiitos ja anteeksi, Tuulenpesän Siru, tunnustus kyllä huomioitiin, vaikka hautautuikin muistin syövereihin!
2. Sen lisäksi, että minulla on huono muisti, olen aivan mahdoton myöhästelijä. Tai vaikka en varsinaisesti myöhästyisikään, niin aina olen vähintäänkin viimetingassa. Lasten syntymän jälkeen olen kyllä hurjasti petrannut tätä hommaa, saan nykyään samassa ajassa hoidettua paljon enemmän asioita kuin aiemmin, mutta silti... Aina kiire ja hoppu, minä olen se, joka tulee viimeisenä paikalle naama punaisena ja puuskuttaen.
3. En muista, olenko maininnut tätä aiemmin, mutta syntyjäni olen kaupunkilainen. Jo teininä tiesin, etten halua kaupungissa loppuelämääni viettää, ja se näkemys on saanut vahvistuksen ja sinetin täällä takahikiällä.
4. Ihan kokonaan en ole cityelämää sentään unohtanut. Välillä, kun pitkät välimatkat kulttuuririentoihin harmittavat, niin haaveilen kaupunkikesämökistä. Eli kunhan se lottovoitto tulee, niin hankin yksiön jonkin suuren kaupungin keskustasta, jossa voi kesäisin käydä hummailemassa ja nuuhkimassa kuuman asfaltin tuoksua.
5. Olen ehdottomasti iltaihminen, mikä ei tässä nykyisessä työssä (eikä tässä muussakaan maalaiselämässä) ole ihan hyvä juttu. Monesti saan puhtia tekemisiin vasta iltayhdeksän jälkeen, mikä tarkoittaa nukkumaanmenon viivästymistä. Mikä taas tarkoittaa väsynyttä ja kamalaa aamua. Olen tosin huono menemään ajoissa nukkumaan, vaikken mitään ihmeellistä tekisikään, ja vastaavasti aikaiset aamut ovat aina kamalia, vaikka menisi nukkumaan kuinka aikaisin tahansa. Onneksi meillä on hoidettu hommat niin, että mies lypsää, ja minä menen muihin töihin vasta sitten, kun lapset on laitettu kouluun ja hoitoon.
6. Karjatilan emäntänä oleminen ei ole minulle mikään kutsumusammatti, pikemmiten päinvastoin. Vielä kymmenisen vuotta sitten sanoin, että ehei, en varmasti emännäksi rupea!
Viime aikoina on tullut mieleen taas yhä useammin, että jotain muutakin voisi elantonsa eteen tehdä.
7. Lopuksi on pakko tunnustaa, että ikäkriisiä pukkaa. Kun täytin kolmekymmentä, ei kriiseistä ollut tietoakaan, ja luulin olevani niskan päällä moisista. Viime aikoina olen yhä useammin huomannut, ettei tässä enää niin nuoria ollakaan. Että eläkeläistansseja odotellessa!
